Arvioinnin uudistamisen ongelma on, että summatiivinen arviointi ajatellaan arvioinnin peruskaavaksi. Ongelmallista tämä on kahdesta syystä: summatiivinen arviointi arvotetaan toiminnaksi, jota ei sen enempää tarvitse perustella kenellekään ja toisin toimimista on perusteltava suhteessa summatiiviseen arviointiin. Totuus kuitenkin on, että jos formatiivisella arvioinnilla pyritään saavuttamaan sama lopputulos kuin summatiivisella arvioinnilla, tuloksena on epäonnistuminen. Formatiivinen arviointi on oppimista varten, ei oppimisen arvostelua varten.
Arvioinnilla on vahva eettinen ulottuvuus, minkä vuoksi meidän on syytä kriittisesti tarkastella sitä toimintaa, jota kutsumme arvioinniksi. Formatiivisessa arvioinnissa keskitytään arvioinnin pedagogisen tehtävän ytimeen. Siinä on ennen kaikkea kyse vastuullisesta opettamisesta: oppilasta autetaan ymmärtämään, minne hän on menossa, missä hän on nyt ja miten hän pääsee sinne, minne on menossa. Formatiivinen arviointi viestii oppilaalle, että hänen kehittymiskelpoisuuteensa uskotaan ja siihen myös panostetaan. Summatiivisen arvioinnin viesti on varsin toisenlainen: olet vain arvioinnin kohde ja tilaisuutesi näyttä osaaminen meni jo. Oppilaalle osoitetaan tuen tarve, mutta jätetään tuki antamatta arvioinnin oikeudenmukaisuuteen ja reiluuteen vedoten.
Arvioinnin luotettavuutta pohdittaessa ei tulisi miettiä ainoastaan mittaammeko sitä, mitä aiomme mitata. Syytä on myös pohtia, mittaammeko sitä, mitä arvostamme, vai päädymmekö vain mittaamaan sitä, mitä on helppo mitata, ja lopulta arvostamme sitä, mitä pystymme mittaamaan? Meidän tulisi ennen kaikkea kysyä, mitä pyrimme arvioinnilla saavuttamaan? Arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota siihen, mikä on hyvää koulutusta. Se, kuinka hyvin hyvässä koulutuksessa on onnistuttu, ei ole helposti mitattavissa. Oppilaista kuitenkin näkee, kun tässä on onnistuttu.
Tarkasti ottaen vuonna 1998 säädetyt perusopetuslaki ja lukiolaki sanovat arvioinnista seuraavasti:
Oppilaan arvioinnilla pyritään ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä kehittämään oppilaan edellytyksiä itsearviointiin. Oppilaan oppimista, työskentelyä ja käyttäytymistä tulee arvioida monipuolisesti. (Perusopetuslaki 22 §)
Opiskelijan arvioinnilla pyritään ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä kehittämään opiskelijan edellytyksiä itsearviointiin. Opiskelijan oppimista ja työskentelyä tulee arvioida monipuolisesti. Opiskelijalla on oikeus saada tieto arviointiperusteista ja niiden soveltamisesta häneen. (Lukiolaki 17 §)
Kumpikaan laki ei oikeuta pitämään summatiivista koetta arvioinnin peruskaavana. Lait velvoittavat opettajat arvioinnilla ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä edistämään oppilaan itsearviointitaitoja. Nämä ovat keskeisiä edellytyksiä itseohjautuvuuden kehittymiselle. Oppilas tulee nähdä aktiivisena toimijana myös arvioinnissaan, ei passiivisena arvosanan vastaanottajana.
Siinä missä summatiivinen arviointi voidaan ajatella irrallisena toimintana, joka voidaan tuoda minkä tahansa oppimistapahtuman päälle, formatiivinen arviointi ei ole tällainen. Sitä ei voi lähestyä ajatuksella arvosanan tuottavasta kaavasta, joka olisi joltakin ulkopuoliselta sellaisenaan saatavissa. Formatiivinen arviointi on jotain, joka jokaisen opettajan on itse rakennettava oman oppimiskulttuurinsa sisään.
Formatiivisen arvioinnin jalkauttaminen vaatii, että opettajasta tulee itseohjautuva arvioinnin kehittäjä. Arvioinnin kehittäminen on erinomainen tilaisuus opettajalle saada aito kokemus omasta itseohjautuvuudesta ja sitä tukevasta yhteisohjautuvuudesta. Niistä taidoista, joita kohti opettajan on myös oppilaita luotsattava. Itseohjautuvuutta vaaditaan erityisesti tilanteissa, joissa ei ole kyse saman asian saavuttamisesta toisin. Kun puhutaan itseohjautuvuudesta, puhutaan vahvoista muutosvoimista oman minän ympärillä, jotka konkretisoivat kolmen perustarpeen merkityksen: tarve autonomisuudesta, tarve kompetenssista ja tarve yhteenkuuluvuudesta. Autonomia tarkoittaa opettajan vapautta valita itse käyttämänsä toimintatavat ja kykyä kantaa vastuu tekemistään valinnoista. Toisin kuin usein ajatellaan opettajankaan autonomia ei ole kontekstivapaa yksilön ominaisuus, vaan siihen liittyy oleellisesti myös kyky toimia osana yhteisöä ja olla yhteisön kannalta tuottoisa. Kompetenssi tarkoittaa opettajan osaamisen ja onnistumisen kokemuksia sekä kyvykkyyttä kehittyä ja selvitä haasteista. Yhteenkuuluvuus tarkoittaa turvallisuudentunnetta työyhteisössä, vuoropuhelua ja yhteisöllisyyden kautta koettua solidaarisuutta. Psykologinen turvallisuus ei ole koulun kehittämisen lähtökohta, vaan seuraus koulun kehittämisestä. Liian usein kouluista puuttuu autonomisesti toimivien opettajien verkosto ja opettajat on jätetty yksin luokkiinsa ’itseohjautumaan’.
Oma itseohjautuvuuteni on ollut ennen kaikkea uskallusta tarttua koulumaailman epäkohtiin ja uskallusta haastaa näkemys oppimisesta, mikä väistämättä on pakottanut haastamaan näkemykseni myös oppimisen arvioinnista. Käytän omasta arviointikulttuuristani nimitystä käänteinen arviointi. Sen lähtökohtana on, että opettaja auttaa oppilasta ymmärtämään tämänhetkisen tasonsa suhteessa saavutettavana olevaan tavoitteeseen ja vaatii tavoitteen mukaista toimintaa.
Vaikka käytän kokeita osaamisen mittaamiseen, niiden ensisijainen tarkoitus ei ole tuottaa arvosanaa vaan toimia oppimisen edistämisen lähtökohtana. Kyse on kokonaisvaltaisesta arviointikulttuurin muuttamisesta, jonka teoreettisia perusteita käyn läpi teoksessani Käänteinen arviointi. Taustalla on ajatus, että en pysty luomaan oppimiskulttuuria, joka tukee oppilaiden itseohjautuvuuteen kasvamista, ilman arvioinnin tuomaa apua.
Marika Toivola
Tohtorikoulutettava
Helsingin yliopisto
Katso myös Marikan video, jolla hän kertoo lisää itseohjautuvuudesta, arvioinnista ja näkemyksistään arviointikulttuurista.